Meillä on niin valtava merkitys toisillemme

Tuttava kertoi synnytyksestään, ja miten rankkaa se oli ollut. Synnytystä oli käynnistetty pitkään, kunnes ihminen oli ollut aivan loppu. Mieleen tuli oma reissuni KYS:ssa syksyllä 2004 ja myös toinen, hieman inhimillisempi synnytyskokemus kesältä 2013 Jyväskylässä. Tässä nyt tarkastelen tätä todellisuutta, ja oivallan, miten hoivaa ja hoitoa tarjoaviksi luodut hyvinvointijärjestelmät, sairaalat myös traumatisoivat meitä.

Mihin ihminen unohtui, mitä varten järjestelmät on luotu? Voisiko synnyttäminen olla vähemmän teollista, inhimillistä?

 

****

 

Silloin kun emme tunne itseämme, emme edes itse tiedä parastamme, lähdemme helposti toteuttamaan elämää ulkoa opitun varassa. Kulutuskulttuurissa alamme tavoitella mainonnan meille tarjoamia tavaroita ja aatteita, ryhdymme täyttämään sillä ihmisyyttä, itseämme.

 

Miten esimerkiksi vanhemmilla onkaan pian lasten syntymän jälkeen jo odotuksia lastensa suhteen. Ensin on kenties vain pyyteetöntä, mitään odottamatonta rakkautta vauvaa kohtaan, jos vanhempi on itse saanut kokea hyväksynnän ja kuulluksi tulon lapsena. Saanut kokea olevansa arvokas.

 

Kuitenkin pian meillä on alkanut lapsen kasvattaminen tavoille, joka on tarkoittanut käyttäytymisen ohjaamista. Usein se on tarkoittanut myös tunneilmaisun rajoittamista lapsen elinpiirin odotusten mukaisesti.

 

Lapsessa luontaisena ilmenevää elämänvoimaa kahlitaan kielloin, sosiaalisin rangaistuksin, ehkä häpäisemälläkin, ja se ohjataan ahkeruuteen, hyödylliseksi määriteltyyn suorittamiseen. Ihmisen mitaksi tulee, miten taidokkaasti hän omaksuu ulkoa opetettavan. Kunnes sitten olemme sosiaalistuessa lopulta kadottaneet aidoimman itsemme, elämänilomme, yhteyden itseemme, kunnes haemme tuota yhteyttä takaisin loppuelämän.

 

Vanhemmat eivät useinkaan tee tätä tiedostaen, kuten jokainen lapsillemme vanhempana oleva tiedämme, vaan teemme sen ehdollistuneina kulttuurisille malleille, ehdollistuneina kasvatustavoille ja odotuksille siitä, millaista ihmisen elämän pitäisi olla. Näin siirrämme nuo mallit, samoin kuin omat käsittelemättömät traumamme tiedostamattamme eteenpäin.

 

Mahdollisuus muuntaa mallien ketjua, tapaa olla, tulee tiedostamisen kautta. Itselleen antautuminen ei olekaan heikkoutta, vaan rohkeaa. Ennen kaikkea oman itsen löytäminen ja ihmisyyden rakkaudellinen, hyväksyvä kohtaaminen itsessään avaa polun uuteen ihmiseen ensin itsessämme ja sitten myös sukupolvien ketjussa. Katso, kuuntele, tarkkaile, kyseenalaista – itseäsi, ajatuksiasi ja toimintaasi. Myös hyväksy, hyväksy ja hyväksy – itsesi, ajatuksesi ja toimintasi. Muutos on mahdollinen hyväksynnän ilmapiirissä.

 

Toinen ihminen, lapsemmekin, heijastuksena osoittaa meille itsemme, tekee itsen näkyväksi peilin tavoin. Vähintään puolet lastemme tiloista onkin meidän vanhempien heijastumaa, lapsissamme ilmentyvistä epätasapainotiloista saamme katsoa ennen kaikkea itseämme. Siksi myös niiden parannuksen on lähdettävä meistä.

 

Toisten luomassa tilassa, toisen tarjoamassa peilissä opimme hahmottamaan itseämme yhä syvemmin. Saatamme oppia kohtaamaan itseämme rehellisesti, uudella tavalla, ylipäänsä kohtaamaan todellisen itsemme. Hahmotamme näin myös varjomme, sen mitä emme hyväksy itsessämme tai toisessa, meissä kaikissa ilmenevässä ihmisyydessä. Toisen luomassa tilassa voimme oppia myös rakastamaan itseämme. Lopulta tämä on hyvin yksinkertaista, mutta niin kauan kuin meillä on hyvän sallimisen esteitä sisällämme, kun meillä on itsemme rakastamisen esteitä sisällämme, on tätä hankalaa elää todeksi.

 

Siksikin olemme yhtä, että voimme syntyä uudelleen toisen hyväksyvän katseen lämmössä. Syntyä kuin siemen, joka ensin kypsyy ja sitten herää maan turvaisassa sylissä kukoistamaan.

 

Meillä on niin valtava merkitys toisillemme.

 

 

Valoa ja rakkautta ❤